11.11.1997

Teollisuus- ja LVI-eristys J. Peltonen Ky:n konkurssipesän kanne Kouvolan käräjäoikeudessa

Konkurssipesä kertoi Kaakkois-Suomen lääninverovirastolle 6.4.1995 tiedoksi toimitetussa kanteessaan, että lääninverovirasto oli hakenut Teollisuus- ja LVI-eristys J. Peltonen Ky:n (yhtiö) asettamista konkurssiin Imatran käräjäoikeudelle 17.2.1994 jätetyllä hakemuksella. Lääninverovirasto oli 28.3.1994 ilmoittanut käräjäoikeudelle peruuttavansa konkurssihakemuksen, koska konkurssihakemuksessa mainittu ennakonpidätys- ja liikevaihtoverovelka määrältään 570 000 markkaa oli tullut lähes kokonaan maksetuksi. Peruutuksen johdosta käräjäoikeus oli 28.3.1994 antamallaan päätöksellä jättänyt lääninveroviraston konkurssihakemuksen sillensä. Vakuutusosakeyhtiö Pohjola oli hakenut yhtiön asettamista konkurssiin Imatran käräjäoikeudelle 16.3.1994 toimitetulla hakemuksella. Tämän hakemuksen perusteella yhtiö oli 7.6.1994 asetettu konkurssiin. Konkurssipesä katsoi, että kun konkurssihakemukset olivat olleet yhtäaikaisesti vireillä, takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain (takaisinsaantilaki) 2 §:ssä tarkoitettuna määräpäivänä oli pidettävä ensiksi vireille tulleen eli lääninveroviraston konkurssihakemuksen vireilletulopäivää 17.2.1994.

Konkurssipesä kertoi lisäksi, että yhtiö oli kolmen kuukauden aikana ennen pesän määräpäiväksi katsomaa 17.2.1994 maksanut lääninverovirastolle verovelkojaan yhteensä 550 114,90 markkaa. Pesän rahavarojen määrä oli 403,91 markkaa ja varmojen tilisaatavien määrä noin 30 000 markkaa. Vaihto- ja käyttöomaisuuden realisoinnista varoja oli kertynyt yhteensä 409 950 markkaa. Kiinteä omaisuus sen sijaan oli pantattuna sen arvon ylittävien vastuiden vakuudeksi, joten sitä ei voitu ottaa huomioon harkittaessa, oliko maksetun velan määrä pesän varoihin nähden huomattava. Konkurssipesä katsoi, että yhtiö oli takaisinsaantiaikana maksanut velkojaan lääninverovirastolle näihin pesän varoihin nähden huomattavalla määrällä.

Konkurssipesä kertoi edelleen, että lääninverovirasto oli uhannut yhtiötä jo kesällä 1993 konkurssilla. Tämän vuoksi yhtiö oli tuolloin maksanut lääninverovirastolle rästissä olleita veroja ja maksuja yhteensä 218 000 markkaa. Neuvottelujen tuloksena oli saatu syntymään maksusopimus, jonka mukaan yhtiön tuli maksaa uudet verot ajallaan ja lyhentää jäämäeriä 50 000 markkaa kuukausittain. Yhtiö ei kuitenkaan ollut voinut noudattaa maksusuunnitelmaa, koska vastoin lääninveroviraston lupausta yhtiön luottotietoihin oli sen toimesta tullut häiriömerkintä syksyllä 1993.

Yhtiö oli maksanut eräpäivinä 18.11.1993 erääntyneen 1 577 markan maksun, 25.11.1993 erääntyneen 6 705,44 markan maksun, 10.12.1993 erääntyneen 23 644 markan maksun, 27.12.1993 erääntyneen 849,46 markan maksun, 3.1.1994 erääntyneet 2 187 markan ja 301 markan maksut sekä 10.1.1994 erääntyneen 34 221 markan maksun. Yhtiö ei kuitenkaan ollut maksanut näitä maksuja eräpäivinä vapaaehtoisesti vaan jo kesästä 1993 lähtien lääninveroviraston taholta uhanneen konkurssin välttääkseen.

Lääninverovirasto oli antanut yhtiölle 12.1.1994 tiedoksi konkurssiuhkaisen maksukehotuksen ja jättänyt 17.2.1994 konkurssihakemuksen. Konkurssiuhkainen maksujen perintä oli ollut niin tehokasta, ettei yhtiö ollut lääninverovirastolle suorittamiensa maksujen vuoksi pystynyt enää maksamaan Vakuutusosakeyhtiö Pohjolalle velkojaan samalla tavoin, minkä vuoksi vakuutusyhtiön tekemästä konkurssihakemuksesta yhtiö oli asetettu konkurssiin. Yhtiö oli maksuillaan suosinut lääninverovirastoa muiden velkojiensa kustannuksella. Lääninveroviraston saamien maksujen yhteys yhtiön maksukyvyttömyyteen ja hetimiten niiden jälkeen alkaneeseen konkurssiin oli ilmeinen. Näillä perusteilla eräpäivinäkään suoritettuja velan maksuja ei voitu pitää olosuhteet huomioon ottaen tavanomaisina. Maksut tuli peräyttää takaisinsaantilain 10 §:n nojalla konkurssipesään.

Konkurssipesä katsoi, että korkoa palautettavalle määrälle oli maksettava takaisinsaantilain 17 §:n 2 momentin nojalla 23.11.1994 lukien, jolloin lääninverovirasto oli vastannut kielteisesti konkurssipesän 18.11.1994 päivätyllä kirjeellä esittämään palautusvaatimukseen.

Konkurssipesä vaati näillä perusteilla, että yhtiön 18.11.1993 ja sen jälkeen lääninverovirastolle suorittamat yhteensä 550 114,90 markan verovelkojen maksut julistetaan peräytyneiksi ja valtio velvoitetaan palauttamaan konkurssipesälle mainittu määrä 16 prosentin korkoineen 23.11.1994 lukien.

Kaakkois-Suomen lääninveroviraston vastaus

Lääninverovirasto myönsi kanteen 27.1.1994 ja sen jälkeen suoritettujen yhteensä 478 122 markan maksujen osalta sillä perusteella, että maksut oli suoritettu pesän varoihin nähden huomattavalla määrällä ja ettei niitä voitu pitää tavanomaisina. Lääninverovirasto katsoi, että takaisinsaantilain 2 §:ssä tarkoitettuna määräpäivänä oli pidettävä Vakuutusosakeyhtiö Pohjolan konkurssihakemuksen jättöpäivää 16.3.1994. Lääninveroviraston konkurssihakemuksen jättöpäivää 17.2.1994 ei voitu pitää määräpäivänä lääninveroviraston peruutettua konkurssihakemuksensa 28.3.1994. Konkurssituomioistuin ei ollut ottanut kantaa siihen, olisivatko lailliset edellytykset yhtiön asettamiselle konkurssiin olleet olemassa. Tämän vuoksi lääninverovirasto kiisti ensisijaisesti kanteen 18.11.1993 suoritetun 1 577 markan maksun, 22.11.1993 suoritetun 2 508 markan maksun, 25.11.1993 suoritetun 6 705,44 markan maksun ja 10.12.1993 suoritetun 23 644 markan maksun osalta sillä perusteella, että maksut oli suoritettu ennen takaisinsaantilain 10 §:ssä säädettyä takaisinsaantiaikaa. Siltä varalta, että määräpäiväksi katsottaisiin 17.2.1994, lääninverovirasto toissijaisesti myönsi kanteen 22.11.1993 viivästyneenä suoritetun 2 508 markan maksun osalta, mutta kiisti kanteen 18.11., 25.11. ja 10.12.1993 suoritettujen maksujen sekä 27.12.1993 suoritetun 849,46 markan maksun, 3.1.1994 suoritettujen 2 187 markan ja 301 markan maksujen ja 10.1.1994 suoritetun 34 221 markan maksun osalta sillä perusteella, että noita eräpäivinä tapahtuneita maksuja oli pidettävä tavanomaisina. Lääninverovirasto myönsi yhtiötä uhatun kesällä 1993 konkurssilla ja yhtiön maksaneen tuolloin verorästejään 218 000 markkaa sekä lääninveroviraston ja yhtiön laatineen konkurssipesän kertoman maksusuunnitelman. Lääninverovirasto myönsi myös yhtiön luottotietoihin tulleen sen toimesta häiriömerkinnän. Lääninverovirasto kiisti kuitenkin, että se olisi tarkoitushakuisesti kehottanut yhtiötä maksamaan uudet verot ajallaan. Jos velallisella oli rahaa, oli luonnollista, että velallinen maksoi uudet verot heti, jolloin se välttyi veronkorotuksilta ja -lisäyksiltä. Lääninverovirasto katsoi lisäksi, ettei korkoa palautettavalle määrälle ollut suoritettava haasteen tiedoksiantoa edeltävältä ajalta.

Käräjäoikeuden tuomio 27.9.1995

Käräjäoikeus totesi lääninveroviraston myöntäneen kanteen 478 122 markan maksujen osalta.

Käräjäoikeus katsoi, että kun lääninverovirasto oli 28.3.1994 eli ennen yhtiön konkurssiin asettamista peruuttanut 17.2.1994 tekemänsä konkurssihakemuksen yhtiön suorittamien maksujen vuoksi, ei 17.2.1994 ollut takaisinsaantilain 2 §:n tarkoittama määräpäivä vaan se oli 16.3.1994, jolloin Vakuutusosakeyhtiö Pohjola oli tehnyt yhtiön konkurssiin asettamiseen johtaneen hakemuksen. Käräjäoikeus katsoi, että 18.11., 22.11., 25.11. ja 10.12.1993 suoritetut maksut olivat siten tapahtuneet aikaisemmin kuin kolme kuukautta ennen määräpäivää.

Käräjäoikeus totesi lääninveroviraston myöntäneen, että peräytyviksi vaaditut maksut olivat olleet takaisinsaantilain 10 §:ssä tarkoitetulla tavalla pesän varoihin nähden huomattavat. Käräjäoikeus lausui edelleen maksujen peräytymisen takaisinsaantilain 10 §:n nojalla edellyttävän, ettei maksuja voida pitää olosuhteet huomioon ottaen tavanomaisina. Hallituksen esityksessä takaisinsaantia konkurssipesään koskevaksi lainsäädännöksi (HE 102/1990) esitettiin, että tavanomaisina voitiin yleensä pitää sellaisia maksuja, joiden ei objektiivisesti arvioiden voida olettaa olevan yhteydessä velallisen maksukyvyttömyyteen ja tulevaan konkurssiin. Lääninverovirasto oli kesällä 1993 yhtiölle lähettämässään kirjeessä uhannut yhtiötä konkurssilla. Tämän vuoksi yhtiö oli maksanut tuolloin lääninverovirastolle verorästejä 218 000 markkaa. Tämän jälkeen yhtiön ja lääninveroviraston neuvotteluissa oli päädytty siihen, että uudet verot maksettaisiin ajallaan ja jäämiä lyhennettäisiin 50 000 markkaa kuukaudessa. Verojen ja muiden julkisoikeudellisten maksujen erääntymispäivänä tapahtunutta maksua voitiin yleensä pitää tavanomaisena. Kun yhtiö, joka muutoin oli säännönmukaisesti maksanut veronsa ja maksunsa myöhästyneinä, oli kuitenkin edellä kerrotussa tilanteessa konkurssin välttääkseen erääntymispäivinä maksanut 27.12.1993, 3.1.1994 ja 10.1.1994 erääntyneet maksut, ei myöskään näitä maksuja voitu näissä olosuhteissa pitää lain tarkoittamalla tavalla tavanomaisina.

Näillä perusteilla valtio oli takaisinsaantilain 10 §:n nojalla velvollinen palauttamaan myös 27.12.1993, 3.1.1994 ja 10.1.1994 suoritetut maksut.

Käräjäoikeus lausui, että takaisinsaantilain 17 §:n 2 momentin mukaan, jos palautettava omaisuus on rahaa, takaisinsaantivastaajan on maksettava korkoa oikeustoimen peräyttämistä koskevan vaatimuksen esittämisestä lukien. Konkurssipesä oli esittänyt peräyttämistä koskevan vaatimuksen lääninverovirastolle 18.11.1994 päivätyllä kirjeellä. Lääninverovirasto oli vastannut konkurssipesän kirjeeseen 23.11.1994 päivätyllä kirjeellä, jolloin lääninveroviraston oli viimeistään pitänyt saada oikeustoimen peräyttämistä koskevasta vaatimuksesta tieto.

Käräjäoikeus hylkäsi kanteen 18.11., 22.11., 25.11. ja 10.12.1993 suoritettujen maksujen osalta. Käräjäoikeus peräytti yhtiön valtiolle 27.12.1993 ja 1.4.1994 välisenä aikana suorittamat velan maksut ja velvoitti valtion palauttamaan yhtiön konkurssipesälle 515 680,46 markkaa 16 prosentin korkoineen 23.11.1994 lukien.

Kouvolan hovioikeuden tuomio 28.2.1996

Konkurssipesä valitti hovioikeuteen ja vaati kanteensa hyväksymistä kokonaisuudessaan. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Perustelut

Takaisinsaantilain 2 §:n 1 momentin jälkimmäisessä virkkeessä säädetään, että jos samanaikaisesti on ollut vireillä useita konkurssihakemuksia, määräpäivänä pidetään sitä päivää, jona ensiksi vireille pantu hakemus tehtiin. Määräpäivän määräytyminen tällä tavoin ei riipu siitä, onko velallinen asetettu konkurssiin ensiksi vireille pannun hakemuksen johdosta. Säännöksen sanamuoto viittaa siihen, ettei ensiksi vireille pannun hakemuksen tarvitse olla vireillä enää silloin, kun konkurssiin asettaminen myöhemmän hakemuksen johdosta tapahtuu, vaan säännöstä voidaan soveltaa myös niissä tapauksissa, joissa ensiksi vireille tullut hakemus on peruutettu ennen tuota ajankohtaa, kunhan hakemukset ovat olleet jonakin ajankohtana yhtäaikaisesti vireillä. Myös lainkohdan tarkoituksena oleva pyrkimys estää määräpäivän keinotekoista siirtämistä eteenpäin edellyttää, ettei ensiksi tehdyn konkurssihakemuksen peruuttaminen - esimerkiksi velallisen sanotussa tarkoituksessa konkurssihakemuksen tehneelle velkojalle suorittaman maksun vuoksi - voi johtaa määräpäivän määräytymiseen myöhemmän konkurssihakemuksen jättöpäivän mukaisesti. Korkein oikeus katsoo näin ollen, ettei säännöksen soveltaminen edellytä ensiksi tehdyn konkurssihakemuksen olevan vireillä vielä konkurssiin asettamisen ajankohtanakin.

Takaisinsaantilain 2 §:n 1 momentin sanamuodon perusteella voitaisiin jopa päätellä, että takaisinsaantikannetta käsittelevän tuomioistuimen ei tarvitsisi lainkaan tutkia, olivatko ensiksi vireille tulleen hakemuksen osalta edellytykset velallisen asettamiselle konkurssiin olleet olemassa. Takaisinsaantilain esitöistä (HE 102/1990 s. 43) ilmenee kuitenkin selvästi, että tarkoituksena on ollut edellyttää, että ensiksi tehdyn hakemuksen perusteella nuo edellytykset ovat olleet olemassa, sekä ettei takaisinsaantilain säätämisen yhteydessä ollut tarkoituksena tässä suhteessa muuttaa aiemman konkurssisäännön 9 §:n mukaisen konkurssin alkamispäivän vahvistamisessa omaksuttua tulkintaa (KKO 1972 II 73). Korkein oikeus katsoo siten, että määräpäivän määräytyminen ensiksi vireille tulleen konkurssihakemuksen jättöpäivän mukaan edellyttää, että edellytykset velallisen asettamiselle konkurssiin tuon hakemuksen perusteella ovat olleet olemassa.

Lääninveroviraston konkurssihakemus on perustunut konkurssisäännön 6 §:n 1 momentin d kohtaan, jossa tarkoitettu maksukehotus oli asianmukaisesti annettu tiedoksi yhtiölle. Konkurssihakemuksen perusteena ovat olleet verojen ja maksujen perimisestä ulosottotoimin annetun lain nojalla ilman tuomiota tai päätöstä täytäntöönpanokelpoiset saatavat, jollaisia oikeuskäytännössä on pidetty konkurssisäännön 6 §:ssä tarkoitetulla tavalla selvinä ja riidattomina (esimerkiksi KKO 1957 II 7). Yhtiö on lisäksi ennen hakemuksen sillensä jättämistä myöntänyt hakemuksen oikeaksi. Edellytykset yhtiön asettamiselle konkurssiin lääninveroviraston konkurssihakemuksen johdosta ovat siten olleet olemassa. Takaisinsaantilain 2 §:n 1 momentin mukainen määräpäivä on näin ollen lääninveroviraston konkurssihakemuksen jättöpäivä 17.2.1994.

Asiassa on riidatonta, että konkurssipesän peräytyviksi vaatimat maksut on yhdessä käräjäoikeuden peräytymään tuomitsemien maksujen kanssa tehty pesän varoihin nähden huomattavalla määrällä. Asiassa on tämän jälkeen kysymys siitä, voidaanko puheena olevia maksuja pitää olosuhteet huomioon ottaen tavanomaisina.

Puheena olevista maksuista vain 22.11.1993 suoritettu 2 508 markan maksu on ollut maksuajankohtana viivästynyt. Sen varalta, että määräpäivänä pidettäisiin 17.2.1994, lääninverovirasto on myöntänyt, ettei tuota maksua voida pitää olosuhteet huomioon ottaen tavanomaisena. Yhtiö on suorittanut sitä kesällä 1993 konkurssilla uhanneelle lääninverovirastolle muut kysymyksessä olevat maksut eräpäivinä eli 1 577 markan suuruisen maksun 18.11.1993, 6 705,44 markan suuruisen maksun 25.11.1993 ja 23 644 markan suuruisen maksun 10.12.1993. Maksuajankohtina lääninverovirastolla on kuitenkin ollut yhtiöltä yli 470 000 markan suuruiset erääntyneet saatavat. Takaisinsaantiaikana lääninverovirastolle konkurssin välttämiseksi suoritetut maksut ovat vaikuttaneet siihen, ettei yhtiö ole kyennyt maksamaan muita velkojaan, joiden määrä konkurssin alkaessa 7.6.1994 on ollut pesäluettelon mukaan lähes 1 900 000 markkaa. Kerrotut olosuhteet huomioon ottaen myöskään edellä mainittuja eräpäivinä tapahtuneita maksuja ei voida pitää tavanomaisina. Maksut peräytyvät näin ollen takaisinsaantilain 10 §:n nojalla konkurssipesään.

Konkurssipesä on vaatinut nyt kysymyksessä olevien maksujen palauttamista vasta takaisinsaantikanteessaan. Korkoa palautettavalle määrälle on sen vuoksi takaisinsaantilain 17 §:n 2 momentin nojalla maksettava haasteen tiedoksiannosta 6.4.1995 lukien.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden ja käräjäoikeuden tuomiot kumotaan siltä osalta kuin kanne on hylätty. Teollisuus- ja LVI-eristys J. Peltonen Ky:n valtiolle 18.11., 22.11., 25.11. ja 10.12.1993 suorittamat velan maksut määrätään peräytymään ja valtio velvoitetaan palauttamaan yhtiön konkurssipesälle 34 434,44 markkaa 16 prosentin korkoineen 6.4.1995 lukien.

Valtion on, jos se tahtoo käyttää hyväkseen takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain 25 §:ssä tarkoitettua jälkivalvontamahdollisuutta, Imatran käräjäoikeudessa Teollisuus- ja LVI-eristys J. Peltonen Ky:n konkurssissa valvottava saatavansa kolmen kuukauden kuluessa Korkeimman oikeuden tuomion antopäivästä lukien.